Kansanvalta

I. Koe

Kielletään sanat “demokratia” ja “kansanvalta.” Kuvataan Suomen poliittinen järjestelmä pelkkinä mekanismeina, ilman nimeä.

Jäljelle jää ketju. Neljän vuoden välein kansalaiset merkitsevät numeron lappuun. Ääni kohdistuu joukkueeseen. Joukkueet neuvottelevat ohjelman, jota kukaan ei äänestänyt. Ohjelma muuttuu hallituksen esityksiksi. Eduskunta äänestää laista, joka delegoi mekanismin asetukselle. Ministeriö kirjoittaa asetuksen – rahoituskaavan, raja-arvon, kelpoisuusehdon. Kukaan ei mittaa tulosta. Kipu ei kulje takaisin päätöksentekijälle.

Ketju on kahdeksan kerroksen pituinen. Tässä esseessä kysymys on toisaalla: mitä sana tekee ketjulle?

II. Kriteeri

Ennen arviointia tarvitsemme kriteerin. Mitä varten poliittinen järjestelmä on olemassa?

Kaksi asiaa on välttämättömiä. Selviytyminen: yhteiskunnan kyky kestää aikaa, kriisejä ja muutosta pitkällä aikavälillä. Yhtenäisyys: sisäinen koheesio, joka tekee yhteiskunnasta toimijan eikä pelkästä ihmisjoukosta. Ilman yhtenäisyyttä ei ole yhteis-kuntaa. Ilman kansaa ei ole kansan-valtaa.

Nämä eivät ole arvovalintoja. Ne ovat esiehto sille, että arvovalintoja voi tehdä. Kuollut yhteiskunta ei äänestä.

III. Kolme oletusta

Sana “kansanvalta” koodaa sisäänsä kolme oletusta. Jokainen on empiirinen väite.

Ensimmäinen: jokaisen äänestäjän poliittinen arvio on yhtä pätevä. Tämä sekoittaa kaksi eri asiaa. Moraalinen tasa-arvo – jokaisen ihmisen edut painavat yhtä paljon – on toimiva periaate ja lakiin kirjattu. Tiedollinen tasa-arvo – jokaisen ihmisen poliittinen arvio sisältää yhtä paljon informaatiota – on empiirinen väite, jonka tutkimus osoittaa vääräksi. Äänestäjillä on systemaattisia harhoja. Sana tekee erottelun mahdottomaksi: jos kyseenalaistat arvioiden tasa-arvoa, sinut kuullaan kyseenalaistavan ihmisten tasa-arvoa.

Toinen: poliittiset erimielisyydet ovat aitoja arvoerimielisyyksiä. Puntaroivissa kansalaisraadeissa – kymmenissä kokeissa ympäri maailmaa – polarisaatio laskee ja preferenssit lähentyvät, kun osapuolet jakavat saman faktuaalisen mallin. Erimielisyys, joka näytti arvoerimielisyydeltä, osoittautui tiedon epätasaiseksi jakautumiseksi. Aitoja normatiivisia erimielisyyksiä on olemassa, mutta ne ovat murto-osa siitä, mitä poliittinen järjestelmä käsittelee “arvokysymyksinä.”

Kolmas: parlamentaarinen järjestelmä on arvioinnin yläpuolella. Kukaan ei väitä tätä ääneen. Mutta käytännössä jokaista muuta instituutiota – yritystä, armeijaa, sairaalaa – arvioidaan tuloksesta. Kun sama esitetään poliittiselle järjestelmälle, vastaus on “se on teknokratiaa” tai “kuka päättää mittarit?” Mekanismi, jota ei voi arvioida, on pyhitetty. Sana “kansanvalta” tekee pyhittämisen huomaamattomaksi.

IV. Mekanismi vai arvo?

Jos parlamentaarinen järjestelmä on työkalu, sitä arvioidaan tuloksesta. Tulosta mitataan kriteeriä vasten: palveleeko se selviytymistä ja yhtenäisyyttä pitkällä aikavälillä?

Neljän vuoden aikavälillä kyllä. Valta vaihtuu rauhallisesti. Tämä on aidosti arvokas saavutus – ja historiallisesti harvinainen.

Kolmenkymmenen vuoden aikavälillä ei. Väestörakenteen korjaaminen muuttui matemaattisesti mahdottomaksi eduskunnan istuessa. Kestävyysvaje kasvoi jokaisella vaalikaudella. Jokainen hallitus toisti saman delegaatioketjun. Kone on viritetty rauhan ylläpitämiseen.

Minimikorjaus on palautesilmukka: Mekanismivirasto, joka pakottaa järjestelmän katsomaan tuloksiaan. Syvempi kysymys jää auki: jos työkalu ei toimi, kuinka kauan uskollisuus työkalulle on rationaalista?

Kansa saa vastata. Mutta vastauksen on perustuttava tietoon – ei sanaan.