Koalitio

I. Ohjelma

Suomen valtion ylin ohjausdokumentti ei ole perustuslaki eikä vaalitulos. Se on hallitusohjelma – neuvottelutulos, jonka koalitiokumppanit laativat suljettujen ovien takana vaalien jälkeen.

Hallitusohjelma ei ollut aina tämä.

Vuonna 1966 Rafael Paasion hallitusohjelma oli 693 sanaa: yleisiä tavoitteita yhdellä liuskalla. Vuonna 2023 Petteri Orpon hallitusohjelma on 60 000 sanaa ja 243 sivua – yksityiskohtainen lainsäädäntöagenda, joka kattaa budjettikehykset, lakimuutokset, ministeriöiden toimeksiannot ja aikataulut. Kasvu on lähes satakertainen.

Sipilän hallitus (2015) yritti kääntää trendin: 21 597 sanaa, strategisesti tiivis. Seuraava hallitus palasi kasvukäyrälle välittömästi. Hallitusohjelman paisuminen ei ole tyylivalinta. Se noudattaa koalitiopolitiikan logiikkaa: mitä enemmän puolueita, sitä enemmän vaihtokauppoja kirjattavaksi. Mitä enemmän vaihtokauppoja, sitä tarkemmin ne on lukittava. 60 000 sanaa on sopimusinsinöörien yksityiskohtaisuustaso.

Tämä dokumentti sitoo koalitiota neljän vuoden ajan. Eduskunta ratifioi sen käytännössä sellaisenaan. Yksittäinen kansanedustaja ei voi muuttaa hallitusohjelmaa sen enempää kuin autonkuljettaja voi muuttaa valtatien linjausta. Puheenvuoro selitti, miksi eduskunnan täysistunto on teatteria. Hallitusohjelma on se, mikä todella ohjaa Suomea.

Kukaan kansalainen ei äänestänyt sitä.

II. Sammutetuin lyhdyin

Useimmissa Euroopan monipuoluedemokratioissa äänestäjä tietää ennen vaaleja, mitä koalitiota hänen äänensä tukee. Saksassa ja Ruotsissa puolueet muodostavat blokkeja. Tanskassa koalitioasetelma on julkinen. Äänestäjä tietää, minkä hallituksen hänen äänensä tuottaa.

Suomessa perinne on toinen. Puolueet menevät vaaleihin »sammutetuin lyhdyin» – ilman etukäteen ilmoitettuja koalitiokumppaneita. Puoluejohto pitää kaikki vaihtoehdot avoimina maksimoidakseen neuvotteluasemansa vaalien jälkeen. Tämä on rationaalista puolueen kannalta: joustavuus antaa valtaa Säätytalolle.

Eduskuntavaalitutkimus (FNES 2024) mittasi äänestäjien asenteita. Vuonna 2019 selvä enemmistö, 67 % vastaajista, halusi puolueiden ilmoittavan ennen vaaleja, minkä puolueen kanssa ne aikovat muodostaa hallituksen. Vuonna 2023 luku oli edelleen 59 %.

Äänestäjä haluaa tietää, mitä hänen äänensä tuottaa. Järjestelmä kieltäytyy kertomasta.

Seuraus: äänestäjä tekee päätöksen puolueen vaaliohjelman perusteella. Hän ei tiedä koalitiokumppaneita, vaihtokauppoja eikä lopullisen hallitusohjelman sisältöä. Hän antaa valtakirjan ilman tietoa siitä, mihin se käytetään. Joukkuepeli osoitti, että äänestäjän signaali ei kanna politiikkainformaatiota. Koalitioneuvottelu varmistaa, ettei sillä olisi väliä, vaikka kantaisikin.

III. Vaihtokauppa

Vuoden 2023 vaalien jälkeinen hallituksenmuodostus on oppikirjaesimerkki siitä, miten koalitio muuntaa vaalituloksen ohjelmaksi, jota yksikään äänestäjä ei valinnut.

Kokoomus voitti 48 paikkaa. Perussuomalaiset saivat 46. SDP jäi kolmanneksi. Vasemmistopuolueet olivat ilmoittaneet etukäteen, etteivät hallitse perussuomalaisten kanssa. Tämä rajaus pakotti Kokoomuksen muodostamaan oikeistohallituksen: Kokoomus, perussuomalaiset, RKP ja kristillisdemokraatit.

Neuvottelut kestivät 46 päivää Säätytalolle – 11 työryhmää ja 18 jaostoa. Hallituksenmuodostus kesti yhteensä 79 päivää vaalipäivästä, pisin sodanjälkeinen ennätys yhdessä Kekkosen toisen hallituksen (1951) kanssa. Lopputulos oli vaihtokauppa kolmella ulottuvuudella.

Kokoomus sai talous- ja työmarkkinauudistukset. Irtisanomiskynnys laskettiin »asianmukaiseen syyhyn» »painavasta syystä». Ansiosidonnaisen päivärahan työssäoloehto kaksinkertaistettiin puolesta vuodesta vuoteen. Paikallinen sopiminen laajennettiin kaikkiin yrityksiin, myös järjestäytymättömiin. Poliittisia lakkoja rajoitettiin 200 euron henkilökohtaisella sakolla. Kuuden miljardin euron sopeutusohjelma koko vaalikaudelle.

Perussuomalaiset saivat maahanmuuton kiristykset. Pakolaiskiintiö leikattiin 1 050:stä 500:aan. Kansalaisuuden asumisaikavaatimus nostettiin viidestä vuodesta kahdeksaan. Oleskelulupiin lisättiin kielitesti, tulovaatimus ja rikosrekisteriehto. Pysyvä oleskelulupa edellyttää kuuden vuoden asumista ja kahden vuoden työssäoloa ilman pitkäaikaistyöttömyyttä.

RKP sai pakkoruotsin palautuksen ylioppilaskokeeseen ja kolme ministerisalkkua – enemmän kuin kertaakaan vuoden 1977 jälkeen. Vastineeksi RKP hyväksyi perussuomalaisten maahanmuuttolinjaukset.

Vaihtokaupan anatomia paljastaa signaali-inversion. Perussuomalaiset on Suomen suurin duunaripuolue: FNES-aineistoissa noin neljännes kannatuksesta tulee työntekijäammateista, Taloustutkimuksen kyselyissä (2020) jopa yli 40 %. Juuri heidän äänestäjäkuntansa maksaa Kokoomuksen työmarkkinauudistuksista – korkeampi irtisanomisriski, heikompi ansioturva, rajoitettu lakko-oikeus. PS:n äänestäjä äänesti työväensuojaa. Hän sai Kokoomuksen työmarkkinapolitiikan.

Kokoomus hallitsi neuvottelurakennetta alusta alkaen. Puolueen perustaja Timo Soini totesi jälkikäteen, että Kokoomus otti kaikki uudistuspöytien puheenjohtajuudet ja laati pohjapaperit – rakenteellinen ylivalta, joka määritti lopputuloksen ennen kuin varsinaiset neuvottelut alkoivat.

Tulos ei ole sattuma. Se on koalitiologiikan suora seuraus: pääministeripuolue hallitsee agendaa, kokematon kumppani joustaa, pieni kumppani ostaa paikallaan yhdellä ydinvaatimuksella. Äänestäjä ei valinnut tätä yhdistelmää. Hän löysi sen hallitusohjelman julkaisupäivänä.

IV. Häviöaste

Kuinka suuri osa vaalilupauksista selviytyy hallitusohjelmaan ja sieltä toteutukseen?

Thomson ym. (2017) kokosivat yli 20 000 vaalilupausta 57 vaalista 12 maasta. Tulos: hallituspuolueet toteuttavat noin kaksi kolmasosaa lupauksistaan. Luku on kansainvälisesti yllättävän korkea ja haastaa kansalaisten kokemuksen pettymyksestä.

Mutta kokonaisaste piilottaa rakenteellisen epäsymmetrian.

Ylisalo ja Makkonen (2022) tutkivat Sipilän hallituksen (2015–2019) vaalilupaukset järjestelmällisesti. Kolmen puolueen koalitio – Keskusta, Kokoomus ja perussuomalaiset – antoi yhteensä 319 mitattavaa lupausta. Toteutumisaste: 45 %. Kansainvälisen keskiarvon alapuolella.

Kriittinen havainto piilee jakaumassa. Perussuomalaiset – kokematon kumppani ilman aiempaa hallitusvastuuta – menettivät lähes 70 % lupauksistaan. Kun perussuomalaisten lupaukset poistetaan aineistosta, Keskustan ja Kokoomuksen toteutumisaste nousee lähes 60 prosenttiin, lähelle kansainvälistä vertailutasoa.

Kuvio on systemaattinen. Lupauksen selviytyminen koalitiossa riippuu kolmesta tekijästä: onko lupaava puolue pääministeripuolue, onko toinen koalitiokumppani antanut samansuuntaisen lupauksen ja onko puolueella aiempaa kokemusta hallitusvastuusta. Kun preferenssit eivät osu päällekkäin, lupaus uhrataan. Kun kokemus puuttuu, puolue ei osaa suojata ydinlupauksiaan neuvottelupöydässä.

Ministerisalkkujen jakautumisessa toistuu sama logiikka. Gamsonin laki (1961) ennustaa, että salkut jakautuvat suhteessa paikkaosuuteen. Empiirinen tutkimus vahvistaa: lukumääräinen jakautuminen on lähes suoraan verrannollinen (Warwick & Druckman 2001). Mutta lukumäärä piilottaa laadullisen epäsymmetrian. Suuret puolueet ottavat painavimmat ministeriöt – valtiovarainministeriön, ulkoministeriön, sisäministeriön. Pienemmät kumppanit saavat laskennallisesti oikeudenmukaisen osuuden, mutta heidän politiikkasignaalinsa eristetään toissijaisiin salkkuihin.

Äänestäjä, joka tuki populistista tai uutta puoluetta, kokee systemaattisesti suurimman häviön. Hänen puolueensa ohjelma uhrataan ensimmäisenä neuvottelupöydässä.

V. Vastaväite

Paras puolustus: koalitio on suodatin, joka tuottaa maltillista ja vakaata politiikkaa.

Argumentti on aito. Yhden puolueen hallitukset tuottavat jyrkkiä politiikkamuutoksia hallitusvaihdoksissa. Koalitiohallitus pakottaa kompromissin: jokainen puolue toimii toisen jarruna, ääripolitiikka suodattuu pois ja lopputulos on maltillisempi kuin yksikään yksittäinen puolueohjelma. Thomson ym.:n data tukee tätä: kaksi kolmasosaa lupauksista toteutuu. Järjestelmä ei tuhoa signaalia kokonaan.

Mutta puolustus ohittaa palautesilmukan ongelman.

Äänestäjä ei äänestänyt koalition kompromissia. Hän äänesti puolueen ohjelmaa. Hän ei voinut tietää, mitkä lupaukset selviytyvät ja mitkä uhrataan, koska hän ei tiennyt koalitiokumppaneita eikä neuvottelutulosta. Kun hallitusohjelma julkistetaan, hän ei voi erottaa tietoisesti hylättyjä lupauksia niistä, jotka eivät koskaan olleetkaan vakavissaan tarkoitettuja.

Naurin (2011) osoitti tämän paradoksin: äänestäjät kokevat lupauspetoksen silloinkin, kun toteutumisaste on objektiivisesti korkea. Syy on psykologinen epäsymmetria. Äänestäjä rekisteröi menetyksen – hylätyn ydinlupauksen – ja sivuuttaa teknisen saavutuksen. Salienssi ratkaisee, ei tilastollinen keskiarvo.

Koalitio tuottaa maltillisuutta. Mutta se tuottaa maltillisuutta mekanismilla, jota äänestäjä ei näe eikä voi arvioida. Palautesignaali – tuottiko ääneni sen tuloksen, jota tavoittelin? – on rakenteellisesti vastaamaton. Vaikka koalition tuotos olisi objektiivisesti parempi kuin minkään yksittäisen puolueen ohjelma, äänestäjä ei voi tietää sitä eikä siksi voi palkita tai rangaista oikein. Palaute ilman informaatiota on melu.

VI. Säädin

Koalitioneuvottelu on suljettu prosessi, jonka tulosta ei mitata sen omilla ehdoilla.

Hallitusohjelma lupaa tuloksia: työllisyysaste nousee, jonot lyhenevät, alijäämä pienenee. Mutta järjestelmällinen seuranta puuttuu. Ylisalo ja Makkonen tekivät sen manuaalisesti yhden hallituksen osalta – luokittelivat 319 lupausta ja vertasivat toteutuneeseen politiikkaan. Työ valmistui vuosia myöhemmin, kun seuraava hallitus oli jo muodostettu. Tieto saapui liian myöhään palautteen antamiseen.

Tämä on sama puuttuva silmukka, jonka jokainen tämän sarjan essee on tunnistanut. Joukkuepeli osoitti, että äänestäjän signaali ei kanna politiikkainformaatiota. Puheenvuoro osoitti, että eduskunnan keskustelu ei välitä informaatiota. Kannustinketju osoitti, että jokainen agentti optimoi omaa asiaansa. Tämä essee osoittaa, että koalitioneuvottelu muuntaa signaalin hallitusohjelmaksi, jota kukaan ei äänestänyt.

Jokaisessa kerroksessa diagnoosi on sama: puuttuva mittaus.

Mekanismivirasto ei poista koalitiopolitiikkaa. Mutta se tekee hallitusohjelman lupauksista testattavia. Kun jokainen toimenpide kirjataan mekanismin ja mittarin kanssa – tällä toimenpiteellä odotetaan tämä tulos, mitattuna näin – 60 000 sanan ohjelma lakkaa olemasta poliittinen sopimus ja muuttuu falsifioitavaksi ennusteeksi.

Äänestäjä ei edelleenkään voi valita koalitiota. Mutta hän voi nähdä, tuottiko koalition ohjelma tuloksia. Mittaus ei korjaa neuvottelun läpinäkymättömyyttä. Se korvaa lupauksen datalla.

Ilman mittausta 60 000 sanan hallitusohjelma on lupaus, jota kukaan ei testaa. Lupaus ilman tilikirjaa on halpa puhe sopimuksen muodossa.