Tämä ei ole poliittinen kirja. Tämä on käyttöohje sivilisaatiolle, joka on unohtanut, että entropia on sen ainoa todellinen vihollinen.
Miksi välittää? Miksi et vain antaisi laivan upota?
Kylmä vastaus on laskenta: sairaalat, joissa meidät hoidetaan vanhuudessamme, tarvitsevat hoitajia. Hoitajat ovat syntymättömien sukupolvien lapsia. Eläke on tuleva työ, jota ei vielä ole tehty. Jokaisen hyvinvointi on sivilisaation funktio.
Mutta laskenta on banaalia vetoamalla pelkoon ja ahneuteen.
Syvempi vastaus on Laatu. Ja Laatu on syntropiaa.
Ihminen on syntropia-anturi. Me olemme kehittyneet tunnistamaan elämän (järjestyksen) ja kuoleman (kaaoksen). Ehjä rakennus on syntropiaa — energiaa sidottu muotoon. Rapistuva rakennus on entropiaa — muoto hajoaa energiaksi.
Kun insinööri näkee vuotavan putken, hän ei tunne vain taloudellista huolta. Hän tuntee fyysistä kipua. Se on väärin. Kun näet likaista katukuvaa, toimimatonta byrokratiaa tai valehtelevaa johtajaa, tunnet vastenmielisyyttä. Se ei ole “makuasia”. Se on biologinen varoitus: Tämä järjestelmä menettää informaatiota. Tämä järjestelmä kuolee.
Kun katsot rapistuvaa yhteiskuntaa, et tunne vain veronmaksajan ärtymystä. Tunnet sielusi kutistuvan.
Et voi olla terve sairaassa talossa. Ajatus siitä, että voisit olla “onnellinen” ja “eheä” samalla, kun yhteiskunta ympärilläsi mätänee, on valhe. Minuus ei lopu ihoon. Yhteiskunta on jokaisen ulkoinen hermosto. Jos alusta on täynnä viruksia — valhetta, korruptiota, kyynisyyttä — ajattelu saastuu.
Sivilisaatio ei ole vain “palveluautomaatti”, josta haetaan lääkäri ja eläke.
Sivilisaatio on ihmiskunnan yhteinen mieli — rakenne, joka mahdollistaa taiteen, tieteen, myötätunnon ja yhteistyön. Ilman sitä olemme vain älykkäitä apinoita mudassa.
Kun puolustat instituutioita, kun vaadit rehellisyyttä budjetteihin, kun rakennat kestävää, et tee sitä vain “itsellesi”. Teet sen, koska olet elämän puolella entropiaa vastaan.
Tämä ei ole velvollisuus. Tämä on etuoikeus.
Meillä on mahdollisuus osallistua johonkin itseämme suurempaan: sivilisaation korjaamiseen ja pelastamiseen — sukupolvemme Katedraaliin.
Modernin ihmisen suurin pelko on vastuu. Haluamme vapautua taakasta.
Mutta ihminen ei romahda vastuun alle. Hän romahtaa sen puutteeseen.
Insinöörille palkki, joka ei kanna kuormaa, on koriste — painolastia. Vain kuormitettu palkki on kantava rakenne (Load-Bearing Structure). Viktor Frankl — Auschwitzin selviytyjä — opetti saman asian ihmisestä: ihminen kestää melkein mitä tahansa, jos hänellä on tarkoitus. Mutta tarkoitukseton elämä on sietämätön.
Tarkoitus syntyy taakasta. Kun huoltaa sivilisaatiota, on syy nousta aamulla. Kun kantaa vastuuta tulevista sukupolvista, elämä on osa jotain suurempaa.
Tarpeettomuus on sielun syöpä.
Hyvinvointivaltio lupasi vapauttaa meidät taakasta onnistuen siinä — ja me saimme masennusepidemian.
Mekanismirealismi palauttaa ihmiselle hänen taakkansa — ei rangaistuksena, vaan lahjana.
Mutta jos taakka on lahja, miksi hyvinvointivaltio — joka sanoo huolehtivansa — tuottaa niin vähän elinvoimaa?
Koska on olemassa hoivaa, joka muuttuu vankilaksi.
Jos kipsaat terveen raajan “varmuuden vuoksi”, lihas surkastuu. Kun kipsi poistetaan, jalka ei kanna. Hoito itse aiheutti vamman.
Suomalainen hyvinvointivaltio on aiheuttanut kansalle massiivisen iatrogeenisen vamman. Olemme suojelleet ihmisiä riskeilta, kivulta ja vastuulta niin kauan, että heidän henkiset lihaksensa ovat surkastuneet. Perheterapiassa tunnetaan sama dynamiikka: läheisriippuvuus. “Auttaja” ei oikeasti halua autettavan toipuvan — koska silloin auttaja menettäisi roolinsa.
Mekanismirealismi on kuntoutusta: kipsi pois, ja kävelemään — se sattuu aluksi, mutta se on ainoa tie takaisin toimintakykyyn.
Joku voisi kysyä: miksi tavoitella “kukoistusta”? Eikö pelkkä selviytyminen riitä? Eikö Sparta voita Ateenan?
Vastaus on fysiikkaa.
Yksinkertainen, spartalainen järjestelmä on hauras. Se on optimoitu yhteen asiaan (sotaan). Kun ympäristö muuttuu — rutto, kauppasaarto, uusi idea — se ei osaa sopeutua. Se on kuin bakteeri: tehokas, mutta tyhmä.
Kukoistava sivilisaatio — se, jossa on “turhaa” taidetta, filosofiaa ja vapautta — on robusti. Sen monimuotoisuus on sen vakuutus. Se on hajautettu laskentajärjestelmä, joka ratkaisee ongelmia, joita keskusjohto ei edes näe.
Kukoistus (eudaimonia) ei ole luksusta vaan turvamarginaali.
Se on sitä, kun Kansallistase on niin suuri, että meillä on varaa “tuhlata” sitä taiteeseen. Jos varanto on nolla, taide kuolee ensin — sitten ihmiset. Kun järjestelmällä on ylimääräistä kapasiteettia (varantoa, ei vain virtaa), tämä ylijäämä ilmenee luonnollisesti: taiteena, tutkimuksena, kulttuurina.
Mutta kulttuuri ei ole vain sivutuote vaan myös funktionaalista.
Kompleksinen sivilisaatio vaatii vapautta. Hajautettua järjestelmää ei voi pyörittää keskusohjauksella — se vaatisi enemmän informaatiota kuin keskus pystyy käsittelemään. Vapaus on kompleksisuuden hinta.
Miten vapaat agentit koordinoidaan ilman pakkoa? Kulttuurilla. Jaetut tarinat, arvot ja symbolit ovat käyttöjärjestelmä, joka synkronoi miljoonat päätökset ilman käskytystä. Kulttuuri on koordinaatiomekanismi.
Kulttuuri on siis kolme asiaa kerralla:
Kun sivilisaatio joutuu kriisiin, ensimmäinen reaktio on karsia sitä, mikä näyttää turhalta. Mutta näkyvyys ja arvo eivät korreloi. Leikkaukset kohdistuvat puolustuskyvyttömään, ei turhaan.
Tämä on valintamekanismin ongelma, ei leikkausten sinänsä. Raha ei ole sama kuin tulos — kukaan ei tee täyslaskentaa. Mutta tiedämme, että valintakriteeri on väärä: se perustuu poliittiseen puolustuskykyyn, ei arvontuottoon.
Aikahorisontti ratkaisee:Jos katsomme seuraavaa kvartaalia, “turhasta” karsiminen näyttää turvalliselta. Mutta jos katsomme vuosisatoja — pandemiat, ilmastonmuutokset, asteroidit eivät neuvottele. Mitä korkeampi kapasiteetti, sitä useammasta “maailmanlopusta” voimme selviytyä.
Kukoistus on sitä, että maksimoidaan elämän todennäköisyys maailmankaikkeudessa.
Kirjan alussa kuvattiin kolme ontologista virhettä: nolla-aikahorisontti, yksilö ensisijaisena, saavutetut oikeudet ilmaislounaana. Yhdessä ne muodostavat kognitiivisen kolmion, joka estää näkemästä sivilisaation fysiikkaa.
Nyt ymmärrät, miksi kolmio on niin sitkeä: se tuntuu moraaliselta. Empatia aktivoituu nykyhetkeen. “Oikeudet” kuulostavat hyvilta. Yksilön puolustaminen tuntuu vapauden puolustamiselta.
Mutta tuntuma ei ole totuus. Kolmion sisällä elävä sivilisaatio syö siemenperunansa — ja kutsuu sitä myötätunnoksi.
MeV:n tehtävä on tehdä kolmio näkyväksi. Kun näet sen, et voi enää olla näkemättä.
Suomen suurin tabu: Tasa-arvo ei ole elämän tavoite vaan elämän sivutuote.
Fysiikassa täydellinen tasa-arvo on nimeltään entropia — lämpökuolema. Kun kaikki energia on jakautunut tasan, mikään ei enää liiku. Ei ole virtausta, ei ole elämää.
Elämä vaatii eroja: se vaatii jännitteen — potentiaalieron — jotta virta kulkee.
Suomi on yrittänyt vuosikymmeniä tasoittaa kaikki huiput ja täyttää kaikki laaksot. Olemme onnistuneet. Olemme luoneet Tasamaan.
Mutta tasamaalla vesi ei virtaa vaan se seisoo ja muuttuu suoksi.
Jos haluamme virtausta — talouskasvua, kulttuuria, elinvoimaa — meidän on hyväksyttävä gradientit. Joidenkin on mentävä edelle, jotta muut voivat seurata.
Miksi suomalainen hyväksyy hiljaa sen, että terveydenhuolto romahtaa, vaikka verot ovat maailman huipulla? Miksi emme kapinoi?
Syy löytyy käyttöjärjestelmämme ytimestä — koodista, jonka J.V. Snellman kirjoitti 1800-luvulla.
Snellman toi Suomeen saksalaisen (hegeliäisen) valtiokäsityksen. Sen mukaan valtio ei ole vain hallintoa. Valtio on Kansakunnan Hengen ilmentymä. Valtio on “me”. Valtio on hyvä.
Tämä oli loistava koodi kansakunnan rakentamiseen tyhjästä. Se sai meidät maksamaan veroja ja kuolemaan rintamalla. Mutta vuonna 2026 se on fataali bugi.
Koska pidämme valtiota “moraalisena toimijana” (emmekä koneena), meillä on vaikeuksia vaatia siltä tulosvastuuta.
Jos tunnistit itsesi, olet ajamassa Snellman-koodia ollen diagnoosi, jonka jälkeen voi korjata.
Valtio ei ole pyhä vaan mekanismi — sopimus ja kasa byrokratiaa.
Siksi snellmanilainen valtio tuottaa zombikieltä. Koska valtio on “Henki”, se ei voi myöntää virheitä. Virkamies ei voi sanoa “tein virheen”, koska silloin koko maailmankuva romahtaisi. On pakko sanoa: “Haasteita ilmeni”, “Resurssit kohdennettiin uudelleen”. Passiivi suojelee valtion pyhyyttä.
Mekanismirealistinen valtio puhuu radikaalia selkeyttä: “Budjetti on alijäämäinen.” “Laki ei toimi.” Tämä on mahdollista vain, koska valtio on vain kone (leivänpaahdin), joka voi mennä rikki ilman, että taivas putoaa.
Meidän on maallistettava valtio — lopetettava sen palvominen, jotta voimme alkaa huoltaa sitä.
Suomalainen konsensus ei ole yksimielisyyttä vaan pelkoa.
Yksinkertainen malli: ihmisellä on yksityinen mielipide (mitä hän oikeasti ajattelee) ja julkinen mielipide (mitä hän sanoo). Suomessa kuilu on valtava.
Mutta todellisuus on synkempi. Sosiaalinen paine ei vain estä sanomasta — se estää ajattelemasta. Kolme kerrosta:
Ympäristö muokkaa sitä, mikä on ajateltavissa, ei vain sitä, mikä on sanottavissa. Sosiaalinen rangaistus on kova, ja ihmismieli on rakennettu sopeutumaan laumaan.
Tämä luo Valhekonsensuksen. Näyttää siltä, että 90 % tukee nykymenoa. Todellisuudessa osa valehtelee tietoisesti, osa valehtelee itselleen, ja osa on kadottanut kyvyn nähdä vaihtoehdon.
Järjestelmä ei voi korjata itseään, koska se saa väärää signaalidataa. Romahdus tulee “yllätyksenä”, koska kukaan ei uskaltanut sanoa, että keisarilla ei ole vaatteita.
Kun insinööri sanoo kahvipöydässä “joo joo”, vaikka näkee projektin olevan tuhoon tuomittu, hän vääristää signaalia. Hän osallistuu valhekonsensukseen. Hän on osa ongelmaa.
Mekanismivaltiossa erimielisyys on palvelus ollen sensoridataa — konsensus on sokeutta.
Suomen valtio on kuin aivojen vasen puolisko, joka on unohtanut oikean optimoiden tehokkaasti mutta ymmärtämättä mitä optimoi.
Iain McGilchrist kutsuu tätä “Lähettiläs-ylivallaksi”: osa, jonka tehtävä oli palvella kokonaisuutta, on unohtanut isäntänsä ja luulee olevansa itse johtaja. Lähettiläs on tehokas mutta sokea kontekstille.
Konsensuskulttuuri on tappanut sisäisen konfliktin. Kaikki puolueet ajavat samaa (lisää palveluita). “Talouskuri” on vaiennettu. “Kasvu” on vaiennettu. Jäljellä on yksi ääni.
Mutta viisaus ei synny yksimielisyydestä. Viisaus syntyy jännitteestä — eri suuntiin vetävien voimien välisestä tasapainosta.
Terve valtio on tensegrity-rakenne: se pysyy pystyssä, koska sen osat vetävät toisiaan vastaan. Velkajarru vetää vastakkaiseen suuntaan kuin palvelulupaus. Syntyvyys-kytkin vetää vastakkaiseen suuntaan kuin nykyhetken mukavuus.
MeV:n tehtävä on palauttaa konflikti — ja siten viisaus — järjestelmään.
Miksi valehtelu on väärin? Ei siksi, että “opettaja sanoi niin”. Vaan siksi, että valehtelu on navigointijärjestelmän sabotointia.
Sivilisaatio on lentokone ja totuus on korkeusmittarin lukema: jos valehtelet (“meillä on varaa tähän”), väännät mittaria näyttämään 10 000 jalkaa, kun oikea korkeus on 200.
Totuuden puhuminen on kalibrointia. Ilman tarkkaa kalibrointia mikään tarkoitus ei voi toteutua, koska eksymme matkalla.
Totuus vaatii tarkoituksen, ja tarkoitus vaatii totuutta.
Episteeminen ja telinen pilari ovat keskinäisriippuvaisia: ilman tarkoitusta totuudenhaku romahtaa (miksi nähdä todellisuus, jos sillä ei ole merkitystä?), ja ilman totuutta tarkoitus harhautuu (miten tietää minne mennä, jos et näe karttaa?).
Silmukka voi pyöriä ylös tai alas. Nyt se pyörii alas: kieltäydymme näkemästä → kieltäydymme välittämästä → kieltäydymme näkemästä...
MeV rikkoo silmukan pakottamalla näkemisen. Kun näemme, emme voi olla välittämättä. Kun välitämme, haluamme nähdä lisää.
Vihollisemme ei ole vasemmisto tai oikeisto. Vihollisemme ei ole edes velka.
Vihollisemme on Leväperäisyys.
Se asenne, joka sanoo: “Ei se ole niin justiinsa.” “Kyllä se siitä.” “Joku muu maksaa.”
Tämä asenne on sivilisaation syöpä — entropian ääni.
Kun hyväksymme huonosti valmistellun lain tai alijäämän “väliaikaisena” 15 vuotta putkeen, annamme periksi leväperäisyydelle.
Mekanismirealismi on nollatoleranssi leväperäisyydelle: luvut täsmäävät, syy johtaa seuraukseen, jokainen päätös kestää päivänvaloa. Tämä on “pyhää sotaa” entropiaa vastaan — Excelissä, lakikirjassa ja omassa mielessämme.
Itsekuri tarkoittaa, ettei anna periksi hetkellisille impulsseille. Todellisuuskuri tarkoittaa, ettei anna periksi toiveajattelulle.
Se on nöyrä tunnustus: kohtaloluvut eivät neuvottele. Termodynamiikka ei välitä toiveistamme. Väestönrakenteellinen romahdus tapahtuu, halusimme tai emme.
Mutta se on myös sitoutuminen: koska nämä lait ovat todellisia, kunnioitamme niitä. Emme yritä huijata fysiikkaa. Emme ota velkaa lasten maksettavaksi ja kutsu sitä “investoinniksi”.
Todellisuuskuri on ehdoton sitoutuminen todellisuuden lakien kunnioittamiseen ja perityn sivilisaation huoltamiseen.
Se ei ole ideologia vaan asenne — päätös olla aikuinen.
Kun yhdistämme todellisuuskurin (nöyryys fysiikan edessä) ja mesaoptimoinnin torjunnan (protokolla joka estää pelaamisen), tulos on hallinto, joka palvelee todellisuutta rituaalin sijaan. Totuuden arkkitehtuuri vaatii, että liturgia korvataan tuloksella.
Poliittisessa liturgiassa “arvo” tarkoittaa asiaa, joka kuulostaa kivalta juhlapuheessa. “Arvostamme sivistystä.” “Arvostamme luontoa.”
Mekanismirealismissa määritelmä on toinen: Arvo on hinta, jonka olet valmis maksamaan.
Jos sanot arvostavasi itsenäisyyttä, mutta et ole valmis maksamaan maanpuolustuksesta tai luopumaan mukavuudesta kriisissä, et arvosta itsenäisyyttä. Sinulla on preferenssi — toive siitä, että joku muu hoitaa sen.
Nyky-Suomi on täynnä preferenssejä, jotka on naamioitu arvoiksi.
MeV on kone, joka muuttaa preferenssit takaisin arvoiksi: se laittaa hintalapun näkyviin. “Haluatteko tämän? Hinta on X. Maksatteko?”
Sivilisaatio selviää vain, jos sillä on arvoja — asioita, joiden puolesta se on valmis kärsimään. Preferensseillä ei selviä myrskystä.
Mikä on tämän kaiken tavoite?
Ei budjettitasapaino vaan se on vain sivutuote.
Todellinen tavoite on Elinvoimaisuus — kestävä monimutkaisuuden tuottaminen entropiaa vastaan vuosisatojen yli. Kreikkalaiset kutsuivat sitä eudaimoniaksi: kukoistukseksi, jossa ihminen ja yhteisö toteuttavat potentiaalinsa. Suomalaiset kutsuivat sitä sivistykseksi.
Mekanismien korjaaminen ei ole teknokratiaa vaan syvintä humanismia — ymmärrystä siitä, että ilman toimivaa konetta eudaimonia on mahdotonta.
Termodynamiikan toinen pääsääntö sanoo, että suljetussa järjestelmässä epäjärjestys kasvaa — elävä järjestelmä — sivilisaatio — ei ole suljettu vaan tuo järjestystä sisään ympäristöstä.
Kun jännite laskee nollaan, entropia voittaa.
Aikaloinen on tarkka nimi sille, mitä tapahtuu: agentti optimoi nykypäivää tuhoamalla huomisen. Kuluttaa pääoman. Ottaa velkaa lasten maksettavaksi. Jättää infrastruktuurin rapistumaan.
Tämä on pahan määritelmä johdettuna fysiikasta, ei uskonnosta: ajallinen loisinta — resurssien siirtäminen äänioikeudettomilta tulevilta sukupolvilta äänioikeutetuille nykyisille. Hyvä on päinvastainen: nykyhetken kustannusten hyväksyminen tulevaisuuden mahdollistamiseksi.
Suomi on ollut 15 vuotta horroksessa. Olemme antaneet entropian voittaa — infrastruktuurin, osaamisen ja väestön rapistua, koska korjaaminen olisi vaatinut “poliittista riitaa”.
Totuus + Huolto = Elinvoimaisuus.
Vain se, mikä perustuu totuuteen (fysiikkaan), voidaan huoltaa kestävästi. Ja vain se, mitä huolletaan rakkaudella, pysyy elossa.
Kenelle hallinto on vastuussa? Ei hallitukselle itselleen. Ei edes nykyisille äänestäjille.
Hallinnon perimmäinen asiakas on perimmäinen päämies — Suomen kansa satojen vuosien aikajänteellä. Abstraktio, joka sisältää menneet sukupolvet (jotka rakensivat Kansallistaseen) ja tulevat sukupolvet (jotka tarvitsevat sen).
Tämä on ylisukupolvinen sopimus — ainoa sopimus, jota ei voi irtisanoa yksipuolisesti. Toinen osapuoli (tulevaisuus) ei ole paikalla neuvottelemassa. Nykyiset äänestäjät ovat vain edunvalvojia. Meillä on hallintaoikeus, ei omistusoikeutta. Meillä ei ole oikeutta tuhota varantoa, koska se ei ole meidän. Ne ovat lainassa lapsiltamme.
Ilman tätä transsendenssia mikään kansa ei selviä. Jos elämä on vain “minun nautintoni tässä ja nyt”, on rationaalista kuluttaa pääoma ja olla hankkimatta lapsia.
Aikaloinen on petturi, joka rikkoo tämän sopimuksen. Protokolla on edunvalvoja, joka valvoo sitä.
Kriitikko sanoo: “Mekanismit eivät voi pelastaa sivilisaatiota, jonka kulttuuri on jo kuollut. Jos suomalaiset eivät halua lapsia, mikään velkajarru ei muuta sitä.”
Tämä on puoliksi totta — ja puoliksi kohtalokasta fatalismia.
Politiikkapalaute-teoria (policy feedback) osoittaa, että instituutiot eivät vain heijasta kulttuuria — ne muokkaavat sitä. Yleinen päivähoito loi työssäkäyvien äitien kulttuurin. Yleinen asevelvollisuus loi kansallisen identiteetin. Eläkejärjestelmä loi odotuksen valtion huolenpidosta.
Kulttuuri ja mekanismi ovat kaksisuuntainen silmukka, eivät yksisuuntainen kausaaliketju.
Jos syntyvyysromahduksen seuraus on näkymätön, se ei muuta käyttäytymistä. Jos seuraus on näkyvä ja välitön — eläkeindeksin automaattinen lasku — keskustelu muuttuu.
Emme odota kulttuurin muuttuvan ensin. Mekanismi pakottaa kulttuurin kohtaamaan todellisuuden. Siitä alkaa muutos.
Olemme puhuneet paljon “koneesta”. Mutta kone on epätäydellinen metafora, koska kone ei korjaa itseään.
Lopullinen kuva on Puutarha.
Nykyinen valtio yrittää olla tehdas yrittäessään “tuottaa” terveyttä ja innovaatioita syöttämällä rahaa liukuhihnalle — se epäonnistuu, koska elämää ei voi pakottaa.
Mekanismirealismin valtio on Puutarhuri.
Puutarhuri ei voi “käskeä” ruusun kukkimaan (et voi käskeä syntyvyyttä nousuun). Puutarhuri voi vain optimoida olosuhteet — maaperä, valo, vesi.
Ennen kaikkea puutarhuri tekee Via negativaa: hän ei paranna maailmaa lisäämällä asioita (uusia virastoja, tukihimmeleitä, zombilakeja). Hän parantaa sitä poistamalla asioita: kitkee rikkaruohot (huonot kannustimet), poistaa loiset (korruption), raivaa sumun (zombikielen) ja rakentaa aidan (MeV), jotta peurat eivät syö versoja.
Kun poistamme esteet (entropian), elämä (syntropia) tapahtuu itsestään. Sitä ei tarvitse “johtaa”. Sitä tarvitsee vain rakastaa tarpeeksi, jotta jaksaa pitää aidan kunnossa.
Mekanismit ovat vain työkaluja. Todellinen voima on päätös haluta elää — päätös siitä, että suomalainen tarina ei lopu tähän lukuun.
Sivilisaatio ei ole perintö, jonka saamme vaan teko, jonka teemme joka päivä uudelleen.