Ennen kuin voimme nähdä, mitä on rikki, meidän on ymmärrettävä, miksi emme näe.
Älykäskin ihminen voi olla väärässä. Ei tyhmyydestä — vaan siksi, että hänen perusoletuksensa ovat viallisia.
Kuvittele arkkitehti, joka suunnittelee taloa olettaen, että painovoima on puolet todellisesta. Hän voi olla nero. Hänen laskelmansa voivat olla virheettömiä. Mutta talo romahtaa, koska premissi on väärä.
Nykyinen länsimainen ajattelu — erityisesti sen “edistyksellinen” muoto — rakentuu kolmelle premissille, jotka ovat yhtä viallisia kuin puolitettu painovoima. Nämä premissit ovat fysiikan kieltämistä.
Tämä luku purkaa ne.
Moderni ihminen ei ajattele “ratkaistaan myöhemmin”. Hän ei ajattele tulevaisuutta lainkaan.
Kysy itseltäsi: Kun teet päätöksiä, kuinka pitkälle tulevaisuuteen ajattelet? Ensi viikkoa? Ensi vuotta? Seuraavaa vuosikymmentä? Seuraavaa vuosisataa?
Suurin osa ihmisistä — ja lähes kaikki poliittiset järjestelmät — optimoivat korkeintaan muutamaa vuotta eteenpäin. Kohtaloluvut (syntyvyys 1,3, huoltosuhde, velka) ovat abstraktioita. Ne ovat numeroita paperilla, tilastoja uutisissa. Ne eivät tunnu todellisilta, koska ne eivät ole nyt.
Vain nykyhetki on todellinen: tämän päivän palvelut, tämän vaalikauden lupaukset, tämän kvartaalin budjetti, tämän hetken kärsimys.
Tämä on hyperbolinen diskonttaus — aivomme sisäänrakennettu taipumus arvostaa lähitulevaisuutta suhteettomasti.
Evoluutio rakensi aivomme savannille. Savannilla lyhyt aikahorisontti oli rationaalinen: jos et selviä tästä viikosta, ensi vuosi ei merkitse mitään. Aivomme eivät ole päivittyneet sivilisaation vaatimuksiin.
Sivilisaatio vaatii vuosisatojen horisonttia. Katedraalin rakentaja ei nähnyt työtään valmiina. Metsänistuttaja ei nähnyt itse puiden kaatoa. He tekivät työtä tulevaisuudelle, joka ei ollut heidän omansa.
Nykyihminen on kadottanut tämän kyvyn. Hän on palannut savannille — mutta savannilla, jossa on ydinaseita, eläkejärjestelmiä ja ilmastonmuutosta.
Demokraattinen sykli vahvistaa virheen.
Neljän vuoden vaalikausi on maksimi-aikahorisontti. Poliitikko, joka optimoi vuosisataa, häviää vaalissa poliitikkoa vastaan, joka optimoi seuraavaa vaalia. Lupaus “leikkaamme eläkkeitä nyt, jotta lapsenlapsenne eivät joudu orjuuteen” häviää lupaukselle “pidämme huolta teistä”.
Järjestelmä ei valitse parasta politiikkaa vaan lyhytnäköisimmän poliitikon — hyvätkin ihmiset tuottavat tuhoa, kun rakenne pakottaa katsomaan vain seuraaviin vaaleihin.
Tuloksena on sivilisaatio, joka kuluttaa varantonsa, koska sato on vasta ensi vuonna — ja ensi vuosi ei ole todellinen.
Tässä on virheen vaarallisin ulottuvuus: se tuntuu moraaliselta.
Kärsimys on näkyvää nyt. Pakolainen kärsii nyt. Köyhä kärsii nyt. Vanhus tarvitsee hoitoa nyt. Empatia — evoluution rakentama sosiaalinen liima — aktivoituu välittömään kärsimykseen. Tämä on hyvä asia: ilman empatiaa yhteiskunta ei toimi.
Mutta empatia on sokea tulevaisuudelle.
Kustannukset ovat huomenna: huoltosuhteen romahdus, integraation epäonnistuminen, julkisen talouden kestämättömyys. Tulevaisuuden kärsivät eivät ole täällä kärsimässä näkyvästi. He eivät aktivoi empatiaa. He eivät ole todellisia.
Siksi politiikka, joka maksimoi nykyhetken helpotusta ja ulkoistaa kustannukset tulevaisuuteen, tuntuu moraaliselta. “Auttakaamme nyt” kuulostaa hyvältä. “Mutta kuka maksaa?” kuulostaa kylmältä.
Täyslaskenta — analyysi, joka tekee tulevat kustannukset näkyviksi — tuntuu “sydämettömältä” rikkoen empatian kaappaaman moraalin illuusion. Siksi sitä vastustetaan niin kiivaasti: ei siksi, että se olisi väärässä, vaan siksi, että se tuntuu väärältä.
Jos tämä olisi maailman viimeinen päivä, nykyhetken maksimointi olisi rationaalista. Auta kaikkia nyt. Ota kaikki sisään nyt. Jaa kaikki nyt.
Mutta se ei ole viimeinen päivä. Huomenna on huominen. Ja huomisen ihmiset — omat lapsesi, heidän lapsensa — maksavat tämän päivän “myötätunnon” laskun.
Testi: Kun seuraavan kerran kuulet poliittisen ehdotuksen, kysy: Mikä on aikahorisontti? Kuka maksaa, ja milloin? Olisiko tämä järkevää, jos sivilisaation pitäisi kestää tuhat vuotta?
Moderni länsimainen ihminen uskoo olevansa itsenäinen entiteetti, jolla on “oikeuksia”. Yhteiskunta on palveluautomaatti: syötät veroja sisään, saat palveluja ulos. Jos automaatti ei toimi, valitat asiakaspalveluun.
Tämä malli on biologinen valhe.
Sinä et ole itsenäinen. Olet solmu verkostossa.
Tarkastele mitä tahansa, mitä pidät “omanasi”:
Kaikki virtaa sinuun superorganismista nimeltä sivilisaatio. “Oikeutesi” eivät ole abstrakteja universaaleja. Ne ovat energiavirtoja superorganismilta sinulle — ja ne vaativat superorganismin toimivan.
Solu, joka maksimoi omaa kasvuaan isäntäorganismin kustannuksella, on syöpäsolu.
Syöpä “voittaa” paikallisesti kasvaen nopeammin kuin terve kudos ja saaden enemmän resursseja — lyhyellä aikavälillä se on menestystarina.
Sitten isäntä kuolee. Ja syöpä sen mukana.
Järjestelmä, joka lupaa enemmän kuin tuottaa — eläkkeitä ilman lapsia, palveluita ilman veropohjaa, oikeuksia ilman energiaa — on syöpäsolu, joka “voittaa” joka vaalikaudella saaden enemmän resursseja kuin palauttaa.
Sitten sivilisaatio kuolee. Ja lupaukset sen mukana.
Tässä on paradoksi: aito yksilöllisyys vaatii toimivaa superorganismia.
Vain vauras, vakaa sivilisaatio voi tarjota yksilölle vapauden olla yksilö. Romahtaneessa yhteiskunnassa ei ole “yksilöitä” — on vain heimoja, selviytymisyksiköitä, nälkäisiä ihmisryhmiä.
Yksilöllisyyden maksimointi superorganismin kustannuksella tuhoaa yksilöllisyyden edellytykset — se on kuin polttaisi taloa lämmittääkseen itseään.
Testi: Kun seuraavan kerran ajattelet “oikeuksistasi”, kysy: Mistä energia näiden oikeuksien toteuttamiseen tulee? Mitä tapahtuu, jos superorganismi lakkaa tuottamasta sitä?
“Eläke on saavutettu oikeus.” “Terveydenhuolto on perusoikeus.” “Palveluiden taso ei saa laskea.”
Jokainen näistä “oikeuksista” on vaade jonkun toisen työhön. Eläkkeesi on nuoren ihmisen tulevaisuudessa tekemä työ. Terveydenhuoltosi on hoitajan käyttämä energia. Palvelusi ovat veroina kerättyä ostovoiman siirtoa muilta.
Oikeus ei ole abstrakti universaali, joka kelluu tyhjiössä. Oikeus on energiavirta — ja energiavirta vaatii lähteen.
Jos vaateet ylittävät tuotantokyvyn, järjestelmä ajautuu maksukyvyttömyyteen. Lupaus muuttuu katteettomaksi.
Jos syntyvyys on 1,3, huoltosuhde romahtaa. Jos huoltosuhde romahtaa, tuottavaa työvoimaa on vähemmän suhteessa eläkeläisiin. Jos tuottavaa työvoimaa on vähemmän, eläkelupaus on kattamaton.
Voit kirjoittaa perustuslakiin mitä tahansa. Voit julistaa eläkkeen “saavutetuksi oikeudeksi”. Mutta jos ei ole ketään tekemässä työtä, josta eläke maksetaan, oikeus on tyhjä sana.
“Saavutettu oikeus” olettaa, että kerran luvattu on ikuisesti mahdollista — että oikeus on lattia eli minimivarmistus, josta ei tingitä.
Mutta jos lattia on kiinteä ja tuotantokyky laskee, jotain täytyy antaa periksi. Joko lattia laskee (oikeuksia leikataan) tai katto romahtaa (koko järjestelmä kaatuu). Kieltäytymällä laskemasta lattiaa takaat katon romahtamisen.
Ja kun katto romahtaa, ei ole enää lattiaa lainkaan.
Kun kutsut lattiataso-oikeutta “saavutetuksi”, et puhu oikeudesta. Puhut vaateesta tuleviin sukupolviin — sukupolviin, jotka eivät ole paikalla neuvottelemassa.
Sinä neuvottelet itsesi kanssa. Sinä päätät, että tulevat sukupolvet ovat velvoitettuja maksamaan sinun eläkkeesi, sinun terveydenhuoltosi, sinun palvelusi.
He eivät ole suostuneet tähän. Heiltä ei kysytty. He eivät voi äänestää.
Testi: Kun seuraavan kerran kuulet sanan “oikeus”, kysy: Kenen työtä tämä oikeus vaatii? Onko se työ olemassa? Jos ei, kenen pitäisi tehdä se — ja ovatko he suostuneet?
Nämä kolme virhettä — nolla-aikahorisontti, yksilö ensisijaisena, oikeudet ilmaislounaana — eivät ole erillisiä. Ne muodostavat kognitiivisen kolmion, jossa jokainen kulma vahvistaa toisia:
Kolmion sisällä oleva ihminen ei näe kolmiota. Hän näkee “normaalin” maailman. Hän näkee “moraalin”. Hän näkee “oikeudenmukaisuuden”.
Kolmion ulkopuolelta näkee toisin: sivilisaation, joka on rakentanut kognitiivisen vankilan itselleen — ja kutsunut sitä vapaudeksi.
Mutta kolmio ei leiju tyhjïössä vaan kasvaa maaperästä nimeltä varianssin kieltäminen.
Uskomus: ihminen on tyhjä taulu. Kaikki erot johtuvat ympäristöstä.
Jos tämä on totta, sivilisaatiosta tulee välitön korjausprojekti. Pitkän aikavälin investoinnit sivilisaation syvärakenteisiin ovat turhia — ympäristö ratkaisee kaiken nyt. Superorganismin viisaus on tarpeetonta — jokainen sukupolvi voi aloittaa puhtaalta pöydältä. Ja kaikilla on looginen vaade samaan lopputulokseen — erot ovat vain “rakenteellista epätasa-arvoa”.
Varianssin kieltäminen on pohjavire, joka teki kolmiosta mahdollisen.
Demokratia sisältää saman oletuksen: yksi henkilö, yksi ääni olettaa tasaisen episteemisen kapasiteetin. Ja silmukka on itseään vahvistava: aksiooma tuottaa kannustimen puolustaa aksioomaa, koska sen kyseenalaistaminen delegitimoisi järjestelmän. Kun monimutkaisuus ylittää keskivertoäänestäjän hahmotuskyvyn, järjestelmä tuottaa selityksiä — mutta ei koskaan kyseenalaista lähtöoletusta.
Kolmio ei murru argumenteilla vaan kokemuksella.
Kun inflaatio syö säästösi, “oikeudet ilmaislounaana” alkaa tuntua oudolta.
Kun hoitojonot kasvavat, “yksilö ensisijaisena” alkaa näyttää riittämättömältä.
Kun lastesi tulevaisuus näyttää synkältä, “nolla-aikahorisontti” menettää otteensa.
Tämä kirja ei voi pakottaa sinua ulos kolmiosta vaan vain näyttää, että kolmio on olemassa — ja että sen ulkopuolella on todellisuus, joka ei neuvottele.
Fysiikka voittaa aina. Kysymys on vain, opimmeko ennen romahdusta vai sen jälkeen.
Nyt kun näet kolmion, voit alkaa nähdä sen oireet: näennäisliikkeen, jossa kaikki kiirehtii mutta mikään ei muutu — ja simulaation, joka on korvannut todellisuuden.