On lukuja, jotka eivät neuvottele. Syntyvyys 1,3 tarkoittaa syntyvän ikäluokan puolittumista 45 vuodessa. Korjausvelka 110 miljardia tarkoittaa romahtavaa infrastruktuuria. Fysiikka ei neuvottele.
Lentokoneen ohjaamossa on satoja mittareita. Matkustamon lämpötila. Vessan tila. Radiokanava.
Sitten on korkeusmittari.
Jos lämpötila on väärä, se on epämukavaa. Mutta jos korkeusmittari näyttää nollaa ja maanpinta lähestyy, millään muulla ei ole väliä.
Korkeus on kohtaloluku — mittari, joka määrittelee järjestelmän olemassaolon reunaehdot. Jos se ylittää kriittisen rajan, peli loppuu poliittisesta tahdosta riippumatta.
Suomen korkeusmittari huutaa nyt punaista. Me keskustelemme tarjoilusta.
Tärkein luku ei löydy budjettikirjasta vaan väestörekisteristä.
Kokonaishedelmällisyysluku kertoo, kuinka monta lasta nainen keskimäärin synnyttää. Jotta väestö pysyisi ennallaan, luvun pitäisi olla 2,1.
Suomessa luku on 1,3.
Matematiikka ei jousta: jokainen sukupolvi on noin 40 % pienempi kuin edellinen. Tätä ei voi "sopeuttaa" pois.
Suomen väestörakenne ei ole enää pyramidi — se on sieni. Painava lakki (eläkeläiset) lepää ohuen jalan (työikäiset) varassa. Fysiikassa tällaista rakennetta kutsutaan epästabiiliksi: se kaatuu, ellei jalkaa vahvisteta tai lakkia kevennetä.
Olennainen oivallus:Alhainen syntyvyys ei ole ulkoinen shokki vaan järjestelmän tulos.
Niukkuudessa lapsi oli investointi: turva vanhuudelle, työvoimaa kotitalouteen. Hyvinvointivaltiossa logiikka kääntyy: valtio (eli muiden lapset) hoitaa eläkkeesi. Lapsi on sinulle puhdas kustannus — unettomat yöt, uran katkeaminen — mutta hyöty sosialisoituu kaikille.
Romahtanut syntyvyys ei ole vahinko — se on järjestelmän looginen lopputulos.
Miksi syntyvyys romahtaa juuri kaikkein vakaimmissa ja rikkaimmissa maissa? Sosiologinen vastaus on usein kulttuurinen, mutta mekanismirealistinen vastaus löytyy kannustinrakenteen mutaatiosta.
Historiallisesti lapsi oli yksilön ja perheen eläkevakuutus. Niukkuudessa lapsi oli se, joka piti vanhemmat hengissä, kun nämä eivät enää kyenneet työhön. Lapsi oli taseessa varallisuuserä — investointi, jolla oli kova kausaalinen yhteys omaan selviytymiseen.
Hyvinvointivaltio on murtanut tämän linkin luomalla Yltäkylläisyyden ansan:
Tämä on klassinen vapaamatkustaja-ongelma. Mekaanisesti katsottuna hyvinvointivaltio on sijoitusrahasto, joka myy jäsenilleen eläkevakuutuksia, mutta käyttää jäsentensä maksut nykyiseen kulutukseen ja olettaa, että jonkun muun lapset maksavat eläkkeet myöhemmin.
Kun lapsi lakkaa olemasta yksilön selviytymisen ehto ja muuttuu kulutushyödykkeeksi (harrastus), agentit reagoivat fysiikan mukaan: he minimoivat kustannukset. Järjestelmä on siis luonut kannustimen, joka tuhoaa sen oman biologisen alustan — loisen, joka syö isäntänsä tulevaisuuden ja kutsuu sitä "vapaudeksi".
Jos sivilisaatio haluaa selviytyä, sen on korjattava tämä kytkentävirhe. Tulevaisuuden tuottaminen on palautettava taseeseen, tai järjestelmä suorittaa loppuun itsensä poistamisen fysiikan pelikentältä.
Terve talous investoi laittaen rahaa sivuun, jotta huomenna saataisiin enemmän.
Suomen talous on likvidaatiotalous. Olemme ottaneet lähes kaksi vuosikymmentä velkaa, mutta emme ole käyttäneet sitä investointeihin. Olemme käyttäneet sen juokseviin menoihin.
Kuvaa tätä elinkelpoisuuskertoimella: kun kerroin on yli yhden, järjestelmä luo pääomaa; kun se on alle yhden, järjestelmä kuluttaa pääomaansa.
Suomen elinkelpoisuuskerroin on alle yhden. Infra rapistuu. Osaamistaso laskee. Tase heikkenee.
Me realisoimme aiempien sukupolvien varallisuutta rahoittaaksemme nykyhetken mukavuuden. Tätä kutsutaan likvidaatioksi.
Eksplisiittinen nolla. Kun kerroin pysyy alle yhden tarpeeksi kauan, 0 € eläkettä on todellinen vaihtoehto. Ei siksi, että joku "päättää" leikata. Vaan siksi, että rahat loppuvat. Tämä ei ole uhkaus — se on aritmetiikkaa.
Kolmas mittari on konkreettisin: hinta, jonka maksamme ajasta.
Nollakorkojen aikana velka tuntui ilmaiselta. Nyt fysiikka on palannut. Valtion velanhoitokulut ovat nousseet miljardeilla — rahaa, jolla ei saa lääkäriä, opettajaa eikä asfalttia — se on vain hinta siitä, että saimme elää leveästi aiemmin.
Kun korkokulut ylittävät kriittisen pisteen, valtio menettää suvereniteettinsa. Markkinat päättävät. Kuten Kreikassa 2010 — silloin "arvovalinnat" loppuvat.
Lasku koostuu kolmesta komponentista, jotka erääntyvät samanaikaisesti:
Nämä ovat kohtalolukuja. Ne eivät neuvottele.
Kuinka kauan meillä on aikaa?
Finanssivelka:Nykyisellä uralla korkokulut viisinkertaistuvat (0,8 mrd → 4,3 mrd) vuoteen 2028 mennessä ja syövät budjetin liikkumavaran minimiin. 2030-luvulla ne uhkaavat ylittää koulutusmenot.
Väestönrakenteellinen velka:Taloudellinen huoltosuhde ylittää 2:1-rajan jo nyt yksittäisissä kunnissa (Rautavaara 240, Tuusniemi 223) ja heikkenee kansallisesti kohti kriittistä tasoa 2030-luvulla. Järjestelmä suunniteltiin 4:1-suhteelle.
Korjausvelka:Infrastruktuurin kunto heikkenee eksponentiaalisesti. Tietyn pisteen jälkeen korjaaminen on kalliimpaa kuin uudelleenrakentaminen.
Näiden yhteisvaikutus: 2030-luvun puoliväli on viimeinen realistinen ikkuna rakenteelliselle korjaukselle ilman ulkoista väliintuloa. Sen jälkeen korjausliikkeet eivät ole poliittinen valinta vaan pakotettu sopeutuminen.
Hyvinvointivaltio ei ollut "arvo" tai "valinta". Se oli korkean nettoenergian sivutuote.
EROEI (Energy Return on Energy Invested) mittaa, kuinka paljon energiaa saat takaisin investoimaasi energiaan verrattuna. 1950-luvulla öljyn EROEI oli noin 100:1 — yksi energiayksikkö tuotti sata. Nyt se on 10:1 tai huonompi.
Kun EROEI on korkea, syntyy energiaylijäämä. Tällä ylijäämällä rakennetaan monimutkaisuutta: byrokratiaa, sosiaaliturvaa, hallinnollisia kerroksia. Kun EROEI laskee, ylijäämä kutistuu. Monimutkaisuuden ylläpito käy fyysisesti mahdottomaksi.
Historioitsija Joseph Tainter kutsui tätä monimutkaisuuden romahdukseksi: yhteiskunta lisää hallinnollisia kerroksia, kunnes kerrosten ylläpito vie enemmän energiaa kuin ne tuottavat.
Mutta järjestelmä ei yksinkertaistu. Se korvaa atomit symboleilla.
Kun meillä ei ole varaa aitoihin hoitajiin, korjaamme sote-hallintoa. Kun meillä ei ole varaa betoniin, julkaisemme strategiapapereita. Kun meillä ei ole varaa investointeihin, perustamme “kärkihankkeita”. Symbolit ovat halpoja. Atomit ovat kalliita.
Tämä selittää paradoksin: hallinto paisuu samalla kun palvelut heikkenevät — termodynaaminen reaktio energian vähenemiseen. Järjestelmä yrittää simuloida toimintaa, kun se ei enää kykene tuottamaan sitä.
Kuka syö tulevaisuutta?
Aikaloisinta on agentin tai rakenteen toimintaa, joka maksimoi nykyhetken kulutuksen romahduttamalla kokonaisvarallisuuden — kaiken pääoman (tuotetun, luonnon ja inhimillisen), jonka varassa tulevaisuus lepää.
Kaksi kirjanpitoa paljastaa mekanismin:
Virallinen kirjanpito (BKT) mittaa virtaa — ja näyttää hyvältä, kun myymme metsät, laiminlyömme infran ja jätämme lapset tekemättä. Virta kasvaa, koska muutamme varallisuutta rahaksi.
Todellinen kirjanpito (Kansallistase) mittaa varantoa — ja näyttää punaista. Kun varanto per capita laskee samalla kun BKT per capita nousee, kyseessä on tasevarkaus — aiempien sukupolvien kerryttämän pääoman realisointi yhden vaalikauden illuusion ylläpitämiseksi.
Vanha agraarinen viisaus: älä koskaan syö siemenperunoita. Kun leikkaamme peruskoulutuksesta rahoittaaksemme eläkkeitä, syömme siemenperunoita — likvidaatiota.
Aikaloinen on simulaation ydinkäsite: varannon tuhoutumisen piiloutuminen virran kasvuun.
Miksi menoja on helppo lisätä, mutta mahdoton poistaa?
Koska demokratia on räikkä — mekaaninen laite, joka pyörii vain yhteen suuntaan.
Etuuden lisääminen luo äänestäjäryhmän, joka puolustaa sitä. Etuuden poistaminen on poliittinen itsemurha. Jokainen hallitus lisää jotain; kukaan ei poista mitään.
Räikkä ei aukea vääntämällä vastapäivään ilman ulkoista pakottajaa — se aukeaa vain purkamalla mekanismi. Lipposen EMU-leikkaukset onnistuivat, koska Bryssel oli pakottaja. Ilman ulkoista voimaa räikkä kiristyy.
Matemaattinen väistämättömyys.Räikkä on erikoistapaus yleisemmästä laista. Kapasiteetti (innovaatiot, tuottavuusloikat) kasvaa satunnaisissa hyppäyksissä. Velvoitteet (etuudet, monimutkaisuus) kasvavat jatkuvasti ja kiihtyen. Tainter, EROEI ja demokraattinen räikkä ovat saman lain ilmentymiä: kun kulutus kasvaa nopeammin kuin tuotanto, ylikulutus on matemaattinen päätepiste.
Hallinto ei vain verota rahaa. Se verottaa aikaa, lapsia ja toivoa.
Tässä kohtaa lukija saattaa kysyä: miten tämä on mahdollista? Eikö kukaan näe lukuja?
Kaikki näkevät. Data on julkista. Selvitysmiehen raportit ovat luettavissa. Kukaan ei kiistä matematiikkaa.
Kun yhdistämme kohtaloluvut, demokraattisen räikän ja mesaoptimoinnin, näemme itsemurha-algoritmin. Järjestelmä tietää minne on menossa, mutta jokainen toimija optimoi omia välitavoitteitaan. Poliitikko optimoi uudelleenvalintaa (4 vuoden horisontti). Virkamies optimoi budjetin kasvua. Äänestäjä optimoi omia etujaan. Räikkä pitää huolen siitä, että suuntaa ei voi kääntää.
Mutta valintapaine on vielä armottomampi.
Järjestelmä ei vain “aja päin seinää”. Se aktiivisesti eliminoi ne kuljettajat, jotka yrittävät painaa jarrua:
Jokainen osajärjestelmä optimoi omaa selviytymistään nyt, mikä varmistaa kokonaisjärjestelmän tuhon myöhemmin. Kaikki ovat rationaalisia toimijoita pelissä, jonka säännöt johtavat kuolemaan.
Tämä ei ole ensisijaisesti arvokysymys. Tämä on selkeän ajattelun kysymys. Kun perimmäiseksi tavoitteeksi hyväksytään "selviytyminen ja kukoistus yli sukupolvien", suurin osa poliittisista "arvokiistoista" palautuu auditointiin: onko tehty täyslaskenta? Sisältääkö positio piilotettuja kustannuksia? Jos analyysi ei kestä tarkastelua, se ei ole "eri arvo" — se on virhe.
Miksi emme voi "kokeilla ja katsoa"?
Start-up-maailmassa hoetaan: Fail fast. Kokeile, epäonnistu, korjaa. Tämä toimii, kun palaute tulee sekunneissa. A/B-testi verkkosivulla kertoo tuloksen tunnissa.
Mutta valtio ei ole start-up. Valtio on avaruusmissio.
Kun NASA lähettää luotaimen Marsiin, kaikki on lukittu ennen laukaisua: laitteisto, ohjelmisto, rata, polttoaine, viestintäprotokollat. Kun raketti on ilmassa, et voi vaihtaa kameraa, korjata koodia tai muuttaa suuntaa. Olet sitoutunut kaikkiin oletuksiisi.
Ja jos missio epäonnistuu? Seuraava laukaisuikkuna on kahden vuoden päästä. Seuraava sukupolvi laitteistoa vie kymmenen vuotta.
Sivilisaation päätökset ovat samanlaisia:
Tämä on avaruusmissio-ongelma: kun sitoudut päätökseen, et voi peruuttaa. Et voi "iteroida". Et voi muuttaa suuntaa. Olet lukittu kaikkiin oletuksiisi, laitteistoosi ja suunnitelmiisi. Ja seuraava laukaisuikkuna — seuraava sukupolvi, seuraava kriisi — on vuosikymmenten päässä.
Tämä on latenssiharhan syvä ulottuvuus. Koska emme voi iteroida livenä (syvä avaruus), meidän on pakko iteroida simulaatiossa ennen laukaisua.
Siksi:
"Kokeillaan ja katsotaan" ei toimi avaruusmissioiden aikaskaalalla. Jos emme osaa laskea lopputulosta a priori mekanismien perusteella, meillä ei ole lupaa koskea ohjaimiin.
Kohtaloluvut eivät välitä argumenteista.
Syntyvyys ei välitä perhepoliittisista ohjelmista, jos ne eivät johda lapsiin. Velka ei välitä "oikeudenmukaisesta siirtymästä", jos rahat loppuvat. Investointiaste ei välitä "kunnianhimosta", jos tehtaat rakennetaan muualle.
Voit olla eri mieltä painovoimasta. Voit pitää sitä epäreiluna. Mutta kun astut katolta tyhjyyteen, putoat.
Mekanismirealismi alkaa siitä, että otamme korkeusmittarin vakavasti.
Tämän kirjan väitteet ovat aritmetiikkaa, peliteoriaa ja säätöteoriaa. Ne voidaan haastaa paperilla. Kukaan ei ole kumonnut niitä.
Miksi kukaan ei pysäytä tätä ajelehtimista kohti rotkoa?
Vastaus ei löydy pahuudesta vaan koneen koodista: jännite on nolla (luku 6) ja kannustimet ovat väärin linjattu (luku 5) — kone ajaa päin seinää fysiikan vuoksi.